Siirry pääsisältöön

Luontoyhteys

Aamulla ennen junaan juoksua soitin luonnolle ja tilasin pätkän auringon lämmittämää metsäautotietä, viserrystä, surinaa ja päiväperhosten lepatusta.

Minimitilaus on kuulemma 3 kilometriä tai yksi täysi tunti. 

Puolen tunnin pätkiä ei kannata toimittaa taloudellisten seikkojen vuoksi.

En ymmärrä, intin. Eikö olisi parempi myydä juuri näitä lyhyitä jaksoja nykykiireisille ihmisille, tulisi volyymia!

Alkuinvestoinnit olisivat hurjat, vastasi luonto. Ja saisi varautua suuriin tappioihin ensimmäisinä kuukausina ja markkinoidakin pitäisi. Pikkulintujen ja pörriäisten palkkataso on noussut ja niitä tarvittaisiin lisääkin metsäteiden varsille isommista linnuista puhumattakaan. Haukat ja korpit eivät kasva puussa!

Entäpä tuulen suhina, pöly metsäautotien autereessa, auringon säteet vihreällä sammaleella. Entä äkkiä rasahtava pensas tien vierellä, pakenevan käärmeen yltä putoava kepeä oksa, entä metsän tuoksu ja tummuus, minä yritin vielä.

Kaikki maksaa kultaseni, luonto vastasi hellästi, elämme kovia aikoja.

Mutta eikö juuri siksi, sinnittelin, edes pieneksi hetkeksi jollekin pienelle metsäkaistaleelle, jätetään linnut pois ja muut eläimet.. tai joku pieni perhonen edes ja tuulessa suhisevia puita?

Luonto tuskin hengitti luurin toisessa päässä.

Pian sen jälkeen puhelu katkesi.


Kommentit

  1. Luonto pahastui, häntä kun ei pieni maanmatonen määräile, toiveita voi esittää kohtuudella mutta niilläkin on vissi rajansa. Piste.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos jos jätät kommentin. Pyrin vastaamaan aina ja jätän jälkiä myös omaan blogiisi kunhan keinumiselta ja kiikkumiselta ehdin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Oil on canvas

  Varpusten lukumäärä on romahtanut, sanoi Naapurin ukko. Ei täällä pihamaalla tapaa enää kuin harakoita, se jatkoi ja otti leveämmän haara-asennon ja paremman otteen siveltimestään jolla se sitten laveerasi taivasta. Taulun etualalle se oli luonnostellut varpusen henkitoreisiin ja taivaalle putoavat kyyneleet. Naapurin ukko kuivasi silmäkulmansa kämmenen syrjään ja nyyhkäisi, että vain vahvimmat selviävät. Että varpunen on liian heikko kilpailija tässä elämänmuotojen ja yhteiskuntien armottomassa taistelussa.  Harakat alkoivat nauraa omenapuun oksalla. Ne keinuttelivat ja keikuttelivat kehoaan ja pyrstöään niin kuin harakoilla on tapana.  Onpa sentään harakoita, tuumasi Naapurin ukko, veti viimeiset siveltimen vedot ja signeerasi taulun sen oikeaan alakulmaan.

Marseljeesi

Musta tuntuu, että runous on kuin kynttilä. Mieti nyt.  Joku sytyttää kynttilän ja sen liekki alkaa lepattaa.  Just niin kuin runotkin parhaimmillaan alkavat lepattaa sydänalassa, kynttilän liekki lepattaa kynttilässä, sen sydämessä.  Runot lämmittävät ja lohduttavat.  Niissä on kaikki tunteet ja ne voivat olla vaarallisiakin niin kuin liekit päästessään irti kynttilästä tai niiden tarttuessa vieressä oleviin, liekkiä odottaviin kynttilöihin, jotka voivat muuttaa maailmaa tai tuhota sen.  Niin kuin joku vallankumous. Kansojen ylle voi nousta kaikkia yhdistävä laulu. Mutta mitäs jos sataa vettä tai ei vaan ole stidejä? No silloin ei tuli pala mutta joku voi silti kirjoittaa runon joka sytyttää. --

Lähimmäiset

Mitähän toikin tossa mumisee.  Ihme tyyppi. Menis töihin. Onneton.  Vaimo jätti. Lapsi kuoli. Paksusuoli. Pakkoko sen tossa vieressä. Yksin minäkin olen. Mutta ei tiiä.  Ei katso silmiin. Mä vilkaisen. Rahat loppu. Heiluttelee polvia. Mitä.  Lähtis pois. Kamalan levoton. Kengät ihan märät. Kauhee lätäkkö. Fleda ihan rasvane.  Ehkä se venaa jotain. Vai onks se istunu tässä koko päivän. Onhan se hirveetä jos ei oo oikeesti ketää. Kamalan kylmää.  Spurguja ei oo enää. Ne on kaikki kuolleet. Nyt on paljon muuta.  Ärsyttävää. Pakko kuunnella. Sen rotsikin rahisee. Mitä se nyt.  Lähteeks se. Jes. Sinne meni.  Saakeli.  Sen pipo jäi.  Mä huudan..