Mummoparka

  Virtanen ei saanut naisesta silmiään irti. Sinne, minne nainen kulki, sinne menivät myös Virtasen silmät. Molemmat. Ne olivat painautuneet naiseen niin, että vaikka Virtanen ravisti päätään puolelta toiselle, silmät eivät liikahtaneetkaan.   Virtasen oli pakko ottaa kätensä avuksi. Hän tarttui silmiinsä molemmin käsin. Vasemmalla kädellä vasempaan silmään ja oikealla oikeaan. Hyvän otteen saatuaan Virtanen veti, mutta silmät eivät irronneet.   Kun Virtanen otti molemmilla käsillään kiinni yhdestä silmästä, alkoi silmä liikahdella ja irrota. Anteeksi, Virtanen sanoi naiselle. Tämä voi nyt vähän vihlaista. Sitten Virtanen repäisi silmänsä irti naisen iholta. Nainen kirkaisi. Virtanen hymyili ja sanoi olevansa Virtanen. Vappu, vastasi nainen hämmentyneenä. --- Susupetalin ylläpitämän Krapu-kirjoitushaasteen vastaus 27.4. Haastesana : Vappu. 100 sanaa miten vaan.

  Pölynimurikauppias     Viikon sadas ovi, eikä yhtään pokaa. Mutta kukapa näitä pettymyksiä laskee, ajatteli Virtanen ja soitti ovikelloa numero 101. Ovikello kaikui porraskäytävässä mutta kukaan ei tullut avaamaan. Oven takana oli joku, Virtanen oli siitä varma. Sellaisen oppii aistimaan, kun tarpeeksi kiertää. Hengityksen läsnäolon tuntee oven läpi. Virtanen soitti kelloa uudestaan. Joku tirskui viereisessä huoneistossa. Kolmas painallus. Ei mitään. Virtanen kohensi jaloissaan olevan pölynimurin asentoa. Imurin letku kiemursi ja kolahti lattialle.   Virtanen pyyhki silmäkulmastaan kyyneleen ja poskeltaan jo sinne vyöryneet. Ruskean puvun hiha oli karheaa tweediä. Oli raskasta hengittää. Häkki, jonka Virtanen tunsi ympärillään, kiristyi.   Seuraava ovi. Se on jo perinne.         -- Krapu, kirjoitushaaste jota ylläpitää Susupetal. Tasan sadan sanan kirjoitus annetusta aiheesta. Täll...

Virtanen näki mustikan jo kaukaa mutta hieraisi kuitenkin varmuuden vuoksi silmiään ja katsoi uudestaan. Kyllä se on mustikka!  Takuulla. Virtanen asteli eteenpäin. Aurinko porotti puiden välistä ja hyttynen kiersi korvasta korvaan. Kun ininä loppui Virtanen mätkäisi kämmenellään oikean korvansa tienoota ja sai hyttysen hengiltä. Sen ruumis oli murskana, katkenneet jalat sojottivat eri suuntiin. Hyttysen veri oli kirkkaan punaista. Virtasen sormenpäät olivat mustikoista sinisenmustat.   Virtanen pyyhkäisi kätensä puhtaammaksi housujensa reiteen ja nosti katseensa takaisin kohti aiemmin havaitsemaansa mustikkaa. Siellä se kimalteli polun päässä kuin Inkojen kulta. Virtanen kiirehti mutta huomasi samalla silmäkulmassaan nopeasti lähestyvän hahmon. Naapurin ukko! Virtanen pisti juoksuksi. --- Krapu, kirjoitushaaste jota ylläpitää Susupetal.  Tänään haasteena alla oleva kuva (copyright Cara).  100 sanaa, tyyli vapaa.

Näköjään tässä kävi nyt näin. Ei tässä mitään suurempaa hätää ole. Aika hirveää kyllä ja tuntuu pahalta.  Mutta otetaan rauhallisesti.  Jalat liikkuvat, kädet liikkuu. Kukaan ei ole kuollut eikä mitään hajonnut. Sydän takoo rintaan kyllä ja henki on loppua mutta ei suurempia. Ei voi mitään. Elämä heittelee, ajatteli Virtanen ja pyöritteli päätään, joka olikin kuin pyörremyrskyn jäljiltä.  Molemmat hiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin.  Virtanen vaihtoi jalkaansa, jonka seurauksena ylävartalon paino alkoi siirtyä lanteen toiselle lonkalle. Sekin jo helpotti. Virtanen katsoi kaukaisuuteen, joka sijaitsi jossain Prisman parkkipaikan ja taivaalta roikkuvien pilvien välimaastossa. Sori, Virtanen sanoi puhelimeen. Olen nyt vähän pahassa paikassa. Kirjoitushaaste, jota ylläpitää Susupetal. Tällä kerralla aiheena oli tasan sadan sanan teksti jonka alku on ”näköjään tässä kävi nyt näin”.

Virtanen ei voinut sietää appelsiineja. Räikeitä ja kirpeitä. Sattuu silmiin ja suuhun samaan aikaan ja sormet liimaantuvat toisiinsa. Sitten se valkoinen ketto hedelmälihan päällä, jolle ei ole mitään käyttöä tai tarkoitusta. Jumalat ovat sen sinne liimanneet kädellisten kiusaksi. Kädettömät imaisevat ne suuhun kokonaisina niin eivät huomaa tällaisia appelsiineihin liittyviä negatiivisia seikkoja, tuumiskeli Virtanen, jolla oli appelsiinien kanssa toinenkin ongelma. Virtanen oli nimittäin voittanut appelsiinit arpajaisissa eikä tiennyt mitä niille tehdä. Appelsiineja oli kymmeniä, ellei satoja. Virtanen raapi päätään. Otti appelsiinin käteensä, avasi ikkunan ja huusi ohikulkijoille. Ota koppi! Siellä lentelivät appelsiinit hämäläisen pikkukaupungin kadulla  kuin pienet auringot pimenevään iltaan.     --------- Kirjoitushaaste, Krapu, jota ylläpitää Susupetal. Tällä viikolla haasteena kirjoittaa kuvasta mitä vaan. 100 sanaa.

Maantie kulki kaupungin laitamilta kohti etelää. Ei mutkia matkassa. Se oli asvaltoitu 1960-luvulla ja kaipasi korjausta mutta vähäisen liikenteen vuoksi sitä ei koskaan korjattu.  Siinä se silti oli ja sitä pitkin pystyi kulkemaan. Sen pinta oli halkeillut ja muistutti rapeaksi paistetun ruislimpun pintaa. Syvistä railoista pisti esiin vaaleampaa hiekkaa ja soraa. Tien laitaan oli kuivunut sammakko, jonka pinnalla ahersi kaksi muurahaista. Koska tie oli kuin viivoittimella vedetty se näytti matkaavan kaukana edessä ja kapenevan koko ajan niin, että tie katosi pieneen mustaan pisteeseen taivaanrannassa.  Virtanen jatkoi matkaansa. Pitäisi olla kymmenen päivän kuluttua Roomassa, se mietti.  Että ehtiikö sittenkään. -- Kirjoitushaaste, 100 sanaa aiheesta Maantie. Haastetta ylläpitää Susupetal

    Penkissä oli sellainen ominaisuus, että kun siihen istui, ei siitä päässyt irti. Jos nousikin seisomaan, jäi penkki takapuoleen kiinni eikä irronnut. Vaikka kuinka hetkutti ja ravisti takapuoltaan, heilui penkki mukana.   Virtanen siihen istui, kun ei tiennyt.   Ei hän mikään ääliö ollut vaikka siksi haukuttiinkin, kun Virtanen kulki kaupungin kaduilla penkki takapuolessaan.   Tästä on jo kuukausia, Virtanen sanoi istuessaan penkillään pienessä puistikossa kaupungin laidalla. Tällaista elämäni nyt on, Virtanen täydensi, turha sitä vastaan on taistella.   Et ole kokeillut housuja vaihtaa? Sanoin.   Virtanen säpsähti kuin kylmä tuuli olisi puhaltanut hänen lävitseen.   Avasi vyönsä, pudotti housunsa ja juoksi helpottuneena pois pakarat välkkyen. --- SusuPetal ylläpitää kirjoitushaastetta intternetsissä. 100 sanaa annetusta aiheesta. Tällä viikolla haastesanoina olivat: Penkki Tuuli Ääliö

  Näinä levottomina maailmanpolitiikan aikoina kun suuret ovat taas alkaneet syödä pienempiään, pidimme Naapurin ukon kanssa hätäkokouksen ja päätimme, että se on loppu nyt.  Hyökkäys on paras puolustus, totesimme yhteisessä loppulausumassa jonka julkaisimme kansainväliselle lehdistölle aiemmin tänään. Loppulausuman mukaan suoritamme yleisen liikekannallepanon yhteisesti Baltian, Puolan ja Ukrainan kanssa. Keräämme kaiken raudan joka nurkista löytyy ja suoritamme väkevän offensiivin ja työnnämme venäjän rajat kauemmaksi itään.  Kaivamme uudelle rajalle syvän ja leveän vallihaudan joka ulottuu Vienanmereltä Kaspian meren eteläosiin.  Urheat sissijoukkomme sijoittavat rajalle etanapommeja jotka räjähtäessään irrottavat koko hemmetin Venäjän Euroopasta.  Räjähdyksiä seuraavissa maanjäristyksissä Venäjä irtoaa myös Aasiasta ja alkaa ajelehtia kohti merta. Jossain Tyynellä valtamerellä se törmäilee jäävuoriin ja myrskyihin sillä seurauksella että hajoaa lopulta pieni...

    Olisipa kerrankin maailmassa rauha. Liikkumaton tila. Still-kuva. Joku, joka maalaisi maailmankuvan kauniimmaksi ja rakastavammaksi. Voisi jättää tämän kaiken vain taputtamalla kätensä yhteen ja astumalla maisemaan kuin tauluun. Kaikki mikä tapahtuu, on totta. Ei pahaa unta ole olemassakaan. Olisipa toivoa päästä pakoon. Vain yksi ihmeellinen kuva jolla olisi ihmeellinen vetovoima. Olisipa joku, joka viekoittelisi meidät oikealle tielle. Paljastaisi olkapäänsä mutta kutsuisi viisaudellaan, että tule ihmiskunta. Tätä tietä. Tänne, olkaa hyvät. Jättäkää musta sielunne oven ulkopuolelle, ette tarvitse sellaista enää. Mutta ei sellaista toivoa ole. Maa oli meidän äitimme mutta löimme sen rikki kuin posliinikupin. Emme rakastaneet tarpeeksi edes itseämme. ---- SusuPetal kirjoitushaaste. Yllä olevasta kuvasta 100 sanan kirjoitus. Kuva on Susupetalin kuva.

Musta tuntuu, että runous on kuin kynttilä. Mieti nyt.  Joku sytyttää kynttilän ja sen liekki alkaa lepattaa.  Just niin kuin runotkin parhaimmillaan alkavat lepattaa sydänalassa, kynttilän liekki lepattaa kynttilässä, sen sydämessä.  Runot lämmittävät ja lohduttavat.  Niissä on kaikki tunteet ja ne voivat olla vaarallisiakin niin kuin liekit päästessään irti kynttilästä tai niiden tarttuessa vieressä oleviin, liekkiä odottaviin kynttilöihin, jotka voivat muuttaa maailmaa tai tuhota sen.  Niin kuin joku vallankumous. Kansojen ylle voi nousta kaikkia yhdistävä laulu. Mutta mitäs jos sataa vettä tai ei vaan ole stidejä? No silloin ei tuli pala mutta joku voi silti kirjoittaa runon joka sytyttää. --

Älä usko kaikkea, mitä sinulle kerrotaan. Mutta minä olen uskonut kaiken. Totuutta ei ole olemassakaan. On  näkökantoja ja uskomuksia. Avoimelle mielelle kaikki on mahdollista. On erilaisia asteita joiden mukaan jotkut asiat ovat toista todennäköisempiä mutta absoluuttista totuutta ei ole mistään. Ai, uskotko sä, että Elvis elää? En, ei se ole kovinkaan todennäköistä. Mutta enhän mä voi täysin varma olla. Maailmassa on niin paljon outoja tapahtumia, että jos Elvis nyt ilmestyisi Hikiän Shellille niin en edes yllättyisi.  Se olis just täyttänyt 90-vuotta mutta sillä olis edelleen fledassa kunnon heitto ja suunpielessä virneensä kun se nostais kassalle öljytötsän 55-vuosimallin Cadillaciin.

  Varpusten lukumäärä on romahtanut, sanoi Naapurin ukko. Ei täällä pihamaalla tapaa enää kuin harakoita, se jatkoi ja otti leveämmän haara-asennon ja paremman otteen siveltimestään jolla se sitten laveerasi taivasta. Taulun etualalle se oli luonnostellut varpusen henkitoreisiin ja taivaalle putoavat kyyneleet. Naapurin ukko kuivasi silmäkulmansa kämmenen syrjään ja nyyhkäisi, että vain vahvimmat selviävät. Että varpunen on liian heikko kilpailija tässä elämänmuotojen ja yhteiskuntien armottomassa taistelussa.  Harakat alkoivat nauraa omenapuun oksalla. Ne keinuttelivat ja keikuttelivat kehoaan ja pyrstöään niin kuin harakoilla on tapana.  Onpa sentään harakoita, tuumasi Naapurin ukko, veti viimeiset siveltimen vedot ja signeerasi taulun sen oikeaan alakulmaan.

Mitähän toikin tossa mumisee.  Ihme tyyppi. Menis töihin. Onneton.  Vaimo jätti. Lapsi kuoli. Paksusuoli. Pakkoko sen tossa vieressä. Yksin minäkin olen. Mutta ei tiiä.  Ei katso silmiin. Mä vilkaisen. Rahat loppu. Heiluttelee polvia. Mitä.  Lähtis pois. Kamalan levoton. Kengät ihan märät. Kauhee lätäkkö. Fleda ihan rasvane.  Ehkä se venaa jotain. Vai onks se istunu tässä koko päivän. Onhan se hirveetä jos ei oo oikeesti ketää. Kamalan kylmää.  Spurguja ei oo enää. Ne on kaikki kuolleet. Nyt on paljon muuta.  Ärsyttävää. Pakko kuunnella. Sen rotsikin rahisee. Mitä se nyt.  Lähteeks se. Jes. Sinne meni.  Saakeli.  Sen pipo jäi.  Mä huudan..