Siirry pääsisältöön

KIIRETTÄ PITÄÄ

Maantie kulki kaupungin laitamilta kohti etelää.

Ei mutkia matkassa.

Se oli asvaltoitu 1960-luvulla ja kaipasi korjausta mutta vähäisen liikenteen vuoksi sitä ei koskaan korjattu. 

Siinä se silti oli ja sitä pitkin pystyi kulkemaan. Sen pinta oli halkeillut ja muistutti rapeaksi paistetun ruislimpun pintaa. Syvistä railoista pisti esiin vaaleampaa hiekkaa ja soraa. Tien laitaan oli kuivunut sammakko, jonka pinnalla ahersi kaksi muurahaista.

Koska tie oli kuin viivoittimella vedetty se näytti matkaavan kaukana edessä ja kapenevan koko ajan niin, että tie katosi pieneen mustaan pisteeseen taivaanrannassa. 

Virtanen jatkoi matkaansa.

Pitäisi olla kymmenen päivän kuluttua Roomassa, se mietti. 

Että ehtiikö sittenkään.




--



Kirjoitushaaste, 100 sanaa aiheesta Maantie.

Haastetta ylläpitää Susupetal


Kommentit

  1. Kaikki tiet todellakin vievät Roomaan.

    VastaaPoista
  2. Upeita kielikuvioita: "rapeaksi paistetun ruislimpun pinta" <3! Ja tuo "tie näytti matkaavan...", josta tulee hieno liikkeellä olon fiilis. Ja Roomaan astihan sitä mennään.

    VastaaPoista
  3. Niinpä, kaikki tiet vievät tosiaankin Roomaan.
    Oiskohan kuivuneesta sammakosta ollut Virtaselle matkaevääksi? Olisi sitä nakerrellut tietä kulkiessaan.
    Hieno krapu.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos jos jätät kommentin. Pyrin vastaamaan aina ja jätän jälkiä myös omaan blogiisi kunhan keinumiselta ja kiikkumiselta ehdin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Oil on canvas

  Varpusten lukumäärä on romahtanut, sanoi Naapurin ukko. Ei täällä pihamaalla tapaa enää kuin harakoita, se jatkoi ja otti leveämmän haara-asennon ja paremman otteen siveltimestään jolla se sitten laveerasi taivasta. Taulun etualalle se oli luonnostellut varpusen henkitoreisiin ja taivaalle putoavat kyyneleet. Naapurin ukko kuivasi silmäkulmansa kämmenen syrjään ja nyyhkäisi, että vain vahvimmat selviävät. Että varpunen on liian heikko kilpailija tässä elämänmuotojen ja yhteiskuntien armottomassa taistelussa.  Harakat alkoivat nauraa omenapuun oksalla. Ne keinuttelivat ja keikuttelivat kehoaan ja pyrstöään niin kuin harakoilla on tapana.  Onpa sentään harakoita, tuumasi Naapurin ukko, veti viimeiset siveltimen vedot ja signeerasi taulun sen oikeaan alakulmaan.

Marseljeesi

Musta tuntuu, että runous on kuin kynttilä. Mieti nyt.  Joku sytyttää kynttilän ja sen liekki alkaa lepattaa.  Just niin kuin runotkin parhaimmillaan alkavat lepattaa sydänalassa, kynttilän liekki lepattaa kynttilässä, sen sydämessä.  Runot lämmittävät ja lohduttavat.  Niissä on kaikki tunteet ja ne voivat olla vaarallisiakin niin kuin liekit päästessään irti kynttilästä tai niiden tarttuessa vieressä oleviin, liekkiä odottaviin kynttilöihin, jotka voivat muuttaa maailmaa tai tuhota sen.  Niin kuin joku vallankumous. Kansojen ylle voi nousta kaikkia yhdistävä laulu. Mutta mitäs jos sataa vettä tai ei vaan ole stidejä? No silloin ei tuli pala mutta joku voi silti kirjoittaa runon joka sytyttää. --

Lähimmäiset

Mitähän toikin tossa mumisee.  Ihme tyyppi. Menis töihin. Onneton.  Vaimo jätti. Lapsi kuoli. Paksusuoli. Pakkoko sen tossa vieressä. Yksin minäkin olen. Mutta ei tiiä.  Ei katso silmiin. Mä vilkaisen. Rahat loppu. Heiluttelee polvia. Mitä.  Lähtis pois. Kamalan levoton. Kengät ihan märät. Kauhee lätäkkö. Fleda ihan rasvane.  Ehkä se venaa jotain. Vai onks se istunu tässä koko päivän. Onhan se hirveetä jos ei oo oikeesti ketää. Kamalan kylmää.  Spurguja ei oo enää. Ne on kaikki kuolleet. Nyt on paljon muuta.  Ärsyttävää. Pakko kuunnella. Sen rotsikin rahisee. Mitä se nyt.  Lähteeks se. Jes. Sinne meni.  Saakeli.  Sen pipo jäi.  Mä huudan..