Mummoparka

Näköjään tässä kävi nyt näin. Ei tässä mitään suurempaa hätää ole. Aika hirveää kyllä ja tuntuu pahalta.  Mutta otetaan rauhallisesti.  Jalat liikkuvat, kädet liikkuu. Kukaan ei ole kuollut eikä mitään hajonnut. Sydän takoo rintaan kyllä ja henki on loppua mutta ei suurempia. Ei voi mitään. Elämä heittelee, ajatteli Virtanen ja pyöritteli päätään, joka olikin kuin pyörremyrskyn jäljiltä.  Molemmat hiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin.  Virtanen vaihtoi jalkaansa, jonka seurauksena ylävartalon paino alkoi siirtyä lanteen toiselle lonkalle. Sekin jo helpotti. Virtanen katsoi kaukaisuuteen, joka sijaitsi jossain Prisman parkkipaikan ja taivaalta roikkuvien pilvien välimaastossa. Sori, Virtanen sanoi puhelimeen. Olen nyt vähän pahassa paikassa. Kirjoitushaaste, jota ylläpitää Susupetal. Tällä kerralla aiheena oli tasan sadan sanan teksti jonka alku on ”näköjään tässä kävi nyt näin”.

Virtanen ei voinut sietää appelsiineja. Räikeitä ja kirpeitä. Sattuu silmiin ja suuhun samaan aikaan ja sormet liimaantuvat toisiinsa. Sitten se valkoinen ketto hedelmälihan päällä, jolle ei ole mitään käyttöä tai tarkoitusta. Jumalat ovat sen sinne liimanneet kädellisten kiusaksi. Kädettömät imaisevat ne suuhun kokonaisina niin eivät huomaa tällaisia appelsiineihin liittyviä negatiivisia seikkoja, tuumiskeli Virtanen, jolla oli appelsiinien kanssa toinenkin ongelma. Virtanen oli nimittäin voittanut appelsiinit arpajaisissa eikä tiennyt mitä niille tehdä. Appelsiineja oli kymmeniä, ellei satoja. Virtanen raapi päätään. Otti appelsiinin käteensä, avasi ikkunan ja huusi ohikulkijoille. Ota koppi! Siellä lentelivät appelsiinit hämäläisen pikkukaupungin kadulla  kuin pienet auringot pimenevään iltaan.     --------- Kirjoitushaaste, Krapu, jota ylläpitää Susupetal. Tällä viikolla haasteena kirjoittaa kuvasta mitä vaan. 100 sanaa.

  Joskus sitä vain istuu kiikkutuolissa muistikirja avoimena reisien päällä.  Kynä on sormien välissä valmiina ja viritettynä. Mutta mitään ei tapahdu. Ilman aivotoimintaa ei kynäkään liiku, ihme, että on käteen asti päässyt. Yksi esimerkki ideoiden puutteesta on muuten se, että kirjoittaja kirjoittaa kirjoittamisesta.  Se on aihe josta kirjoittaja osaa aina jotakin lausua. Ammattikirjoittaja repii nasevia juttuja selkärangastaan kun kaltaiseni kirjoittelija etsii jutunaiheita palavista hihoistaan tai revityistä pelihousuistaan. Hyppäisipä eteeni nyt vaikkapa alaston Naapurin ukko.  Tästäkin varmasti puhutaan kirjoittamista opettavissa laitoksissa ja tilaisuuksissa.  Että miten niin hyppäisipä.  Sen voi ihan itse laittaa sinne hyppimään.  Kirjoittajalla on sellainen valta.   Nyt se sitten hyppii tuolla pihamaalla. Tasajalkaa.

Aamulla ennen junaan juoksua soitin luonnolle ja tilasin pätkän auringon lämmittämää metsäautotietä, viserrystä, surinaa ja päiväperhosten lepatusta. Minimitilaus on kuulemma 3 kilometriä tai yksi täysi tunti.  Puolen tunnin pätkiä ei kannata toimittaa taloudellisten seikkojen vuoksi. En ymmärrä, intin. Eikö olisi parempi myydä juuri näitä lyhyitä jaksoja nykykiireisille ihmisille, tulisi volyymia! Alkuinvestoinnit olisivat hurjat, vastasi luonto. Ja saisi varautua suuriin tappioihin ensimmäisinä kuukausina ja markkinoidakin pitäisi. Pikkulintujen ja pörriäisten palkkataso on noussut ja niitä tarvittaisiin lisääkin metsäteiden varsille isommista linnuista puhumattakaan. Haukat ja korpit eivät kasva puussa! Entäpä tuulen suhina, pöly metsäautotien autereessa, auringon säteet vihreällä sammaleella. Entä äkkiä rasahtava pensas tien vierellä, pakenevan käärmeen yltä putoava kepeä oksa, entä metsän tuoksu ja tummuus, minä yritin vielä. Kaikki maksaa kultaseni, luonto vastasi hellästi, e...

Maantie kulki kaupungin laitamilta kohti etelää. Ei mutkia matkassa. Se oli asvaltoitu 1960-luvulla ja kaipasi korjausta mutta vähäisen liikenteen vuoksi sitä ei koskaan korjattu.  Siinä se silti oli ja sitä pitkin pystyi kulkemaan. Sen pinta oli halkeillut ja muistutti rapeaksi paistetun ruislimpun pintaa. Syvistä railoista pisti esiin vaaleampaa hiekkaa ja soraa. Tien laitaan oli kuivunut sammakko, jonka pinnalla ahersi kaksi muurahaista. Koska tie oli kuin viivoittimella vedetty se näytti matkaavan kaukana edessä ja kapenevan koko ajan niin, että tie katosi pieneen mustaan pisteeseen taivaanrannassa.  Virtanen jatkoi matkaansa. Pitäisi olla kymmenen päivän kuluttua Roomassa, se mietti.  Että ehtiikö sittenkään. -- Kirjoitushaaste, 100 sanaa aiheesta Maantie. Haastetta ylläpitää Susupetal

    Penkissä oli sellainen ominaisuus, että kun siihen istui, ei siitä päässyt irti. Jos nousikin seisomaan, jäi penkki takapuoleen kiinni eikä irronnut. Vaikka kuinka hetkutti ja ravisti takapuoltaan, heilui penkki mukana.   Virtanen siihen istui, kun ei tiennyt.   Ei hän mikään ääliö ollut vaikka siksi haukuttiinkin, kun Virtanen kulki kaupungin kaduilla penkki takapuolessaan.   Tästä on jo kuukausia, Virtanen sanoi istuessaan penkillään pienessä puistikossa kaupungin laidalla. Tällaista elämäni nyt on, Virtanen täydensi, turha sitä vastaan on taistella.   Et ole kokeillut housuja vaihtaa? Sanoin.   Virtanen säpsähti kuin kylmä tuuli olisi puhaltanut hänen lävitseen.   Avasi vyönsä, pudotti housunsa ja juoksi helpottuneena pois pakarat välkkyen. --- SusuPetal ylläpitää kirjoitushaastetta intternetsissä. 100 sanaa annetusta aiheesta. Tällä viikolla haastesanoina olivat: Penkki Tuuli Ääliö