Mummoparka

  Pölynimurikauppias     Viikon sadas ovi, eikä yhtään pokaa. Mutta kukapa näitä pettymyksiä laskee, ajatteli Virtanen ja soitti ovikelloa numero 101. Ovikello kaikui porraskäytävässä mutta kukaan ei tullut avaamaan. Oven takana oli joku, Virtanen oli siitä varma. Sellaisen oppii aistimaan, kun tarpeeksi kiertää. Hengityksen läsnäolon tuntee oven läpi. Virtanen soitti kelloa uudestaan. Joku tirskui viereisessä huoneistossa. Kolmas painallus. Ei mitään. Virtanen kohensi jaloissaan olevan pölynimurin asentoa. Imurin letku kiemursi ja kolahti lattialle.   Virtanen pyyhki silmäkulmastaan kyyneleen ja poskeltaan jo sinne vyöryneet. Ruskean puvun hiha oli karheaa tweediä. Oli raskasta hengittää. Häkki, jonka Virtanen tunsi ympärillään, kiristyi.   Seuraava ovi. Se on jo perinne.         -- Krapu, kirjoitushaaste jota ylläpitää Susupetal. Tasan sadan sanan kirjoitus annetusta aiheesta. Täll...

Virtanen näki mustikan jo kaukaa mutta hieraisi kuitenkin varmuuden vuoksi silmiään ja katsoi uudestaan. Kyllä se on mustikka!  Takuulla. Virtanen asteli eteenpäin. Aurinko porotti puiden välistä ja hyttynen kiersi korvasta korvaan. Kun ininä loppui Virtanen mätkäisi kämmenellään oikean korvansa tienoota ja sai hyttysen hengiltä. Sen ruumis oli murskana, katkenneet jalat sojottivat eri suuntiin. Hyttysen veri oli kirkkaan punaista. Virtasen sormenpäät olivat mustikoista sinisenmustat.   Virtanen pyyhkäisi kätensä puhtaammaksi housujensa reiteen ja nosti katseensa takaisin kohti aiemmin havaitsemaansa mustikkaa. Siellä se kimalteli polun päässä kuin Inkojen kulta. Virtanen kiirehti mutta huomasi samalla silmäkulmassaan nopeasti lähestyvän hahmon. Naapurin ukko! Virtanen pisti juoksuksi. --- Krapu, kirjoitushaaste jota ylläpitää Susupetal.  Tänään haasteena alla oleva kuva (copyright Cara).  100 sanaa, tyyli vapaa.

Näköjään tässä kävi nyt näin. Ei tässä mitään suurempaa hätää ole. Aika hirveää kyllä ja tuntuu pahalta.  Mutta otetaan rauhallisesti.  Jalat liikkuvat, kädet liikkuu. Kukaan ei ole kuollut eikä mitään hajonnut. Sydän takoo rintaan kyllä ja henki on loppua mutta ei suurempia. Ei voi mitään. Elämä heittelee, ajatteli Virtanen ja pyöritteli päätään, joka olikin kuin pyörremyrskyn jäljiltä.  Molemmat hiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin.  Virtanen vaihtoi jalkaansa, jonka seurauksena ylävartalon paino alkoi siirtyä lanteen toiselle lonkalle. Sekin jo helpotti. Virtanen katsoi kaukaisuuteen, joka sijaitsi jossain Prisman parkkipaikan ja taivaalta roikkuvien pilvien välimaastossa. Sori, Virtanen sanoi puhelimeen. Olen nyt vähän pahassa paikassa. Kirjoitushaaste, jota ylläpitää Susupetal. Tällä kerralla aiheena oli tasan sadan sanan teksti jonka alku on ”näköjään tässä kävi nyt näin”.

Virtanen ei voinut sietää appelsiineja. Räikeitä ja kirpeitä. Sattuu silmiin ja suuhun samaan aikaan ja sormet liimaantuvat toisiinsa. Sitten se valkoinen ketto hedelmälihan päällä, jolle ei ole mitään käyttöä tai tarkoitusta. Jumalat ovat sen sinne liimanneet kädellisten kiusaksi. Kädettömät imaisevat ne suuhun kokonaisina niin eivät huomaa tällaisia appelsiineihin liittyviä negatiivisia seikkoja, tuumiskeli Virtanen, jolla oli appelsiinien kanssa toinenkin ongelma. Virtanen oli nimittäin voittanut appelsiinit arpajaisissa eikä tiennyt mitä niille tehdä. Appelsiineja oli kymmeniä, ellei satoja. Virtanen raapi päätään. Otti appelsiinin käteensä, avasi ikkunan ja huusi ohikulkijoille. Ota koppi! Siellä lentelivät appelsiinit hämäläisen pikkukaupungin kadulla  kuin pienet auringot pimenevään iltaan.     --------- Kirjoitushaaste, Krapu, jota ylläpitää Susupetal. Tällä viikolla haasteena kirjoittaa kuvasta mitä vaan. 100 sanaa.

  Joskus sitä vain istuu kiikkutuolissa muistikirja avoimena reisien päällä.  Kynä on sormien välissä valmiina ja viritettynä. Mutta mitään ei tapahdu. Ilman aivotoimintaa ei kynäkään liiku, ihme, että on käteen asti päässyt. Yksi esimerkki ideoiden puutteesta on muuten se, että kirjoittaja kirjoittaa kirjoittamisesta.  Se on aihe josta kirjoittaja osaa aina jotakin lausua. Ammattikirjoittaja repii nasevia juttuja selkärangastaan kun kaltaiseni kirjoittelija etsii jutunaiheita palavista hihoistaan tai revityistä pelihousuistaan. Hyppäisipä eteeni nyt vaikkapa alaston Naapurin ukko.  Tästäkin varmasti puhutaan kirjoittamista opettavissa laitoksissa ja tilaisuuksissa.  Että miten niin hyppäisipä.  Sen voi ihan itse laittaa sinne hyppimään.  Kirjoittajalla on sellainen valta.   Nyt se sitten hyppii tuolla pihamaalla. Tasajalkaa.

Aamulla ennen junaan juoksua soitin luonnolle ja tilasin pätkän auringon lämmittämää metsäautotietä, viserrystä, surinaa ja päiväperhosten lepatusta. Minimitilaus on kuulemma 3 kilometriä tai yksi täysi tunti.  Puolen tunnin pätkiä ei kannata toimittaa taloudellisten seikkojen vuoksi. En ymmärrä, intin. Eikö olisi parempi myydä juuri näitä lyhyitä jaksoja nykykiireisille ihmisille, tulisi volyymia! Alkuinvestoinnit olisivat hurjat, vastasi luonto. Ja saisi varautua suuriin tappioihin ensimmäisinä kuukausina ja markkinoidakin pitäisi. Pikkulintujen ja pörriäisten palkkataso on noussut ja niitä tarvittaisiin lisääkin metsäteiden varsille isommista linnuista puhumattakaan. Haukat ja korpit eivät kasva puussa! Entäpä tuulen suhina, pöly metsäautotien autereessa, auringon säteet vihreällä sammaleella. Entä äkkiä rasahtava pensas tien vierellä, pakenevan käärmeen yltä putoava kepeä oksa, entä metsän tuoksu ja tummuus, minä yritin vielä. Kaikki maksaa kultaseni, luonto vastasi hellästi, e...